Viljelykierrosta

Viime viikolla kirjoitin luonnonmukaisesta kasvinsuojelusta, joten loogista olisi jatkaa samaa teemaa. Toisaalta vielä loogisempaa on siirtyä miettimään mitä käsite "maan hoito" tarkoittaa, koska luomun kasvinsuojelu perustuu siihen. Kun maa on kunnossa, tautien ja tuholaisten torjuntatoimet jäävät vähemmälle.

Luomuviljely perustuu eloperäisen lannoittamisen lisäksi viljelykiertoon eli kasvien vuorotteluun. Viljelykierrossa on aina mukana kesantovuosia, jolloin maa saa levätä. Silloin pellossa viljellään viherlannoskasveja, jotka yleensä ovat ns. typensitojakasveja. Nämä tuovat kasveille tärkeää typpeä maaperään suoraan ilmakehästä. Tämän lisäksi viljelykierrossa otetaan huomioon se, miten paljon ravinteita eri viljelykasvit tarvitsevat. Viherlannoksen jälkeen viljellään kasveja, jotka tarvitsevat enemmän ravinteita, ja viljelykierron loppupuolella vaatimattomampia lajeja.

Viljelykierrolla saadaan aikaan peltoekosysteemiin monimuotoisuutta, joka monokulttuuriviljelmiltä puuttuu. Viljelykierto rajoittaa myös tautien ja tuholaisten etenemistä, sillä eri kasvilajeilla ja -suvuilla on niitä vaivaavia tauteja, jotka eivät viihdy muilla kasveilla. Jos pellolla on useampaa eri kasvia, myös tautien leviäminen hidastuu. Tuholaisilla on tyypillisessä monokulttuurissa helppoa, koska niiden tarvitsee vain siirtyä seuraavaan kasviin syömään, ja ruokaa on koko pellon mitalta. Tuholaisten elämää helpottaa myös se, että nykyiset viljelylajikkeet on jalostettu niin samanlaisiksi. Kun tuholaiskanta on sopeutunut yhteen kasviin, muut ovat täsmälleen samanlaisia.

Peltoviljelyyn monimuotoisuutta saadaan myös kasviseoksilla (esim. kaura+herne) ja rivivälikasveilla kuten nurmilla marjapensaiden rivien välissä. Peltoviljelyssä tätä kuitenkin rajoittaa se, että työ on pitkälle koneistettua, ja mitä enemmän eri kasveja pellolla on, sen monimutkaisempaa sadonkorjuusta ym. tulee.

Kotipuutarhassa mikään ei kuitenkaan estä istuttamaan monimuotoista puutarhaa, jossa on paljon eri viljelykasveja. Saman lajin kasvitkin voi istuttaa eri paikkoihin. Kotipuutarhurin voi myös suosia maatiaiskantaisia siemeniä, joiden perimässä on vaihtelua.

Viljelykierron suunnitelusta antaa ohjeita opas Luonnonmukainen maatalous (Jukka Rajala 2006), kattava opas luomuviljelyyn, joka on linkistä luettavissa sähköisesti. Kirjan kolmas luku käsittelee viljelykiertoja.

ps . Tänä vuonna luomuviljelty peltoala kasvoi 8% Eviran tilastojen ennakkotietojen mukaan (tiedot luomutietopankin kautta). Kasvu tuplaantui viime vuodesta. Lisäksi tänä vuonna aloittavia tiloja on enemmän kuin lopettavia, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2003. Hieno juttu.

Vinkkejä esim. luomuyrittäjälle

Huffington Postin sivuilla on mainio kilpailu, jossa voi äänestää kuuminta luomuviljelijää. Toimisikohan vastaava Suomessa?

Tämän(kin) helmen löysin käyttämällä Google Alerts-palvelua, jonka avulla saan omaan syötteenlukijaani kaiken, mitä netissä kirjoitetaan valitsemallani avainsanalla (minulla "biodynamic farming"). Toimii myös sähköpostin välityksellä. Valitsemalla avainsanaksi esim. yrityksesi nimen voit seurata mitä siitä kirjoitetaan. Kovin nopea tämä palvelu ei ole, omat blogipostini on tämän kautta saapuneet monen päivän viiveellä. Avainsanat on kyllä poimittu niin uutisista kuin keskustelupalstoiltakin. Ehkä näitä palveluita on muitakin kuin Googlen; tarkoitus ei ole mainostaa nimenomaan tätä yhtiötä.

Tilaamisesta puheenollen, sain säädettyä tähän blogiin mahdollisuuden tilata postit myös suoraan sähköpostiin. Linkki palveluun on oikeassa ylänurkassa "tilaa blogi" -otsikon alla.

Ps. Kuka on sinun suosikkisi?

Tuholaiset ja taudit pois luonnonmukaisesti, osa I

Puutarhanhoidossa, kuten ehkä elämässä muutenkin, kannattaa hoitaa ongelmien syitä eikä (pelkkiä) oireita. Ehkä toimia vähemmän ja ymmärtää enemmän; ainakin jos tekeminen on kemiallista sodankäyntiä pihapiirissä.

Luonnonmukaisen viljelyn lähtökohtana on maan hoitaminen. Hyväkuntoisessa, humuspitoisessa ja tasapainoisessa maassa kasvit ovat terveempiä, niihin eivät tartu taudit niin helposti, eikä niillä ole riesana maasta peräisin olevia tauteja. Kasvit ovat myös vastustuskykyisempiä tuholaisille, sillä "luonnossa niin sanotuilla tuhoeläimillä on tärkeä tehtävä hävittää heikot ja huonokuntoiset kasvit" (Biodynaaminen puutarha, Appelgren ja Lindberg 2004).

Päärynäsuosikit

1. Päärynä (Pyrus communis)

Syyskuussa Taiga the Fox kysyi suosittelisinko päärynälajiketta Aunen päärynä, joita oli kuvassa sadonkorjuuaika -postissa. Vastaukseni suosikkipäärynöistä postaan uudestaan tähän koska olen lomalla ettei jää huomaamatta. Lisäkommenttina vielä, että paljon päärynöiden kypsymisajoista riippuu ihan kasvupaikasta. Päärynät tarvitsevat lähtökohtaisesti suojaisan kasvupaikan.

Suosikit:
Aunen päärynää en oikeastaan suosittelisi, se on aika miedon makuinen, eikä erityisen mehukas. Niistä päärynöistä mitä tiedän, suosittelisin Tohtorin päärynää, Pepiä tai Hovstaa.
Pepi on näistä eniten tuontipäärynöiden tyyppinen, pehmeämaltoinen ja mehukas. Se on myös aika satoisa, mutta kypsyy myöhään, tänä vuonna on alkanut kypsyä nyt (syyskuun alussa), eli kylmänä kesänä voi olla ettei ehdi kypsyä valmiiksi. Hovsta taas on enemmän raikas kuin mehukas tai makea. Sen malto on rapeaa, Tohtorin päärynä on samoin kovamaltoisempi, ehkä aromikkaaampi. Tohtorin päärynä on voittanut myös Kotipuutarha -lehden makutestin. Hovsta ja Tohtorin päärynä kypsyy siinä syyskuun alkupuolella.
Näistä kolmesta Pepi ja Tohtorin päärynä ovat itsepölytteisiä, eli yksikin puu riittää. Hovsta taas on ristipölytteinen. Toisaalta itsepölytteisetkin hedelmäpuut hyötyy (tulee enemmän satoa), jos lähettyvillä on muita päärynäpuita.
Muista lajikkeista mitä olen maistellut Moltke on välillä ihan paras, mutta siitä on vaikea löytää sopivan kypsyisiä hedelmiä, ne tuntuu menevän heti jauhoisiksi ja raakoina taas ovat pahoja. Ei ole myöskään erityisen satoisa. Hovsta ja Tohtorin päärynä on siitä mukavia, että ne on ennen täyttä kypsymistäkin hyviä ja raikkaita syödä. Bessemjamka, joka myös kypsyy vasta syyskuun loppupuolella, on ihan hyvä, muttei mitenkään ihmeellisen makuinen. Taitaa olla edellisiä talvenkestävämpi.

Mehiläisiä ja podcastia

Mehiläistenhoito on kiinnostanut jo pidempään, eikä pelkästään hunajan ja siitepölyn takia. Viime aikoina on rappukäytäväkeskusteluissa käyty läpi eri lajikehunajien makueroja ja mehiläistenhoitoa, kun kävi ilmi että naapuri opiskelee aihetta. Samoin sain tietää, ettei mehiläistenhoidon aloittaminen ole kovin kallista. Ainakaan jos tarvikkeiden hintoja vähän suhteuttaa parin paljon hunajaa syövän ihmisen kulutukseen. Toivottavasti pian omia mehiläispesiä...
Mehiläiset ovat muutenkin ajankohtainen aihe uutisissa, sillä mehiläisten määrät ovat maailmanlaajuisesti olleet putoamaan päin, eikä syitä täysin tunneta. Mehiläiset ovat kuitenkin tärkeitä pölyttäjiä suurelle osalle ruokakasveista. Toisaalta, ehkä juuri mehiläiskadosta johtuen, mehiläistenhoito on kasvattanut suosiotaan esim. Briteissä, myös kaupungeissa.
Urbaanissa ympäristössä mehiläisiä voi puutarhojen lisäksi pitää parvekkeella, katoilla tai jopa sisällä. Sisältä mehiläiset osaavat kuulemma kulkea ulos, jos pesän lähellä on ulos vievä putki...
Yle 1:seltä voi kuunnella ohjelman suomalaisesta hunajantuotannosta. Hunajantuottajien Komppi-Seppälä tilalla tehty haastattelu sisältää monipuolisesti keskustelua hunajantuotannosta, maanviljelystä ja hyviä pointteja sesonkituotteista ja marketeista.
Kauppaketjujen ostopolitiikan takia pienten tuottajien erikoistuotteita harvoin näkee markettien hyllyillä, minkä takia esim. suomalaisia lajikehunajia on aika vähän saatavilla kaupoissa. Mikä on harmillista, kun ottaa huomioon miten herkullisia ovat esim. lehmus- tai tattarihunajat. Sitä puolukkahunajaakin kokeilisin mieluusti.

Syys- ja karkkivärejä

1. Euroopansorvarinpensas (Euonymus europaeus)
2. ja 3. Sirotuomipihlaja (Amelanchier laevis)

Toukokuussa sirotuomipihlaja oli täydessä kukassa ja lumoava. Keväällä kukkivien puiden joukossa sen murretut värisävyt olivat hillittyjä, nyt sirotuomipihlajan väritys sen sijaan on loistava oranssinpunainen. Väri ei kuvassa ihan pääse oikeuksiinsa vaan näyttää todellisuutta ruosteisemmalta. Puun siro ja aavistuksen harva olemus muistuttaa vähän koristekirsikoita.

Myös isotuomipihlaja ja marjatuomipihlaja (eli saskatoon) ovat Suomessa viihtyviä tuomipihlajoita. Kaikkien näiden siniset, miedonmakuiset marjat ovat syötäviä. Marjatuomipihlajan marjat ovat näistä suurimpia ja maussakin niiden pitäisi voittaa, tosin marjojen lumo ei ehkä ole pelkässä maussa, vaan ravintosisällössä. Marjoissa on paljon flavonoideja ja hyvin myös kivennäisaineita, esim. magnesiumia ja kaliumia. Linkistä Linnan marjatilan kuivatun saskatoonjauheen ravintosisältö.

Uusiin marjoihin ja vihanneksiin tutustuminen on aina vähän hämmentävää; eikö täällä pohjoisessa pitänyt olla aika rajoitettu kasvivalikoima? Kun kerran ei, niin miksi aina perunaa. Saskatoonin lisäksi suosittelen kokeilemaan myös marja-aroniaa, kirsikkaluumua, suomalaisia päärynöitä, ruusunmarjoja, palsternakkaa, mustajuurta, mukulaselleriä, maa-artisokkaa, ruusupapuja. Ehkä myös ruusukvitteneitä.

Tuomipihlajien satoaika oli jo heinäkuussa eli tältä kasvukaudelta auttamatta ohi. Muita marjoja kuitenkin löytyy vielä; pihlajanmarjoja kannattaa hakea puista vasta nyt, ensimmäisten hallaöiden jälkeen, kun marjojen maku on muuttunut hieman vähemmän väkeväksi.